Oikeat ja väärät mielipiteet

(Booster 5/15)

Tällaisena pimeänä iltana tekee mieli sytyttää kynttilä, käpertyä peiton alle ja pohtia sitä, miksi ihmiset ovat niin vihaisia.

Syyskuun alussa Nyt-liite sulki kommenttiosionsa kahdeksi viikoksi. MTV alkoi niin ikään rajoittaa keskustelua sellaisista aihepiireistä kuin turvapaikka ja maahanmuutto. #Lahti poistettiin Instagramista. Keskustelu kansanvaelluksesta Eurooppaan oli jälleen muuttunut huuteluksi, jossa oli täysin luonnollista jaella tappouhkauksia niille, joilla on väärä mielipide.

Nettikeskustelu ja sen väkivaltaiset lieveilmiöt ovat vain jäävuoren huippu. Poliittinen kädenvääntö on juuri nyt täynnä huonoa keskustelua.

Opposition tehtävänä on kuulemma kritisoida hallitusta. Yhteisen istunnon ajan väännetään peistä siitä, kumpi on oikeassa; kumpi on voittaja ja kumpi häviäjä. Lopulta kaikkia kismittää, vetäydytään nuolemaan haavoja ja etsimään lisää sopivia todisteita omille, puolueen kivitauluun hakatuille dogmeille.

Nettikeskusteluissa käydään läpi sama näytös. Ilmeisesti silloin myös ajatellaan oman argumentin laadun paranevan, mikäli vastapuolta loukataan samalla mahdollisimman syvästi.

Edward de Bono pohtii ongelmaa kirjassaan I am Right, You are Wrong. Bono kirjoittaa keskustelukulttuurin kriisistä: sen sijaan, että rakennettaisiin parempaa ymmärrystä siitä miten asiat todella ovat, käytämme resurssimme siihen, että osoitamme vastapuolen olevan väärässä.

Hyvä keskutelu vaatii aktiivista ajattelua ja sen tajuamista, että asiat eivät usein ole jaettavissa kahteen kategoriaan. Musta ja valkoinen eivät riitä, edes viisikymmentä harmaan sävyä ei riitä. Ennen oman pään avaamista pitäisi vielä jaksaa käydä läpi tietoa monipuolisesti, siis muualtakin kuin parhaan kaverin jakamista blogilinkeistä.

Maahanmuutto ja sen seurannaisvaikutukset on valitettavan monimutkainen kokonaisuus käsitettäväksi. Siksi aivot yrittävät auttaa meitä selviytymään ja jaottelevat asioita yksinkertaisiin kategorioihin. Esimerkiksi asioihin, jotka ovat hyviä eivätkä pahoja, kauniita eivätkä rumia, oikeita eivätkä vääriä.

Hannu Lauerma sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että monimutkaisten ilmiöiden käsittely sujuisi paljon helpommin ja kenties tyynemmin, jos ihmiset opettelisivat ajattelemaan todennäköisyyksien, joukkojen ja osajoukkojen kautta. Niiden kahden kategorian sijaan.

Se, että osa maahanmuuttajista valittaa kouluruoasta, ei tee heistä kaikista elintasosurffareita. Se, että osa maahanmuuttajista pakenee sotaa, ei tarkoita että kaikki ovat raahautuneet tänne viimeisillä voimillaan maailman kurjimmista oloista.

Jos pystyy käsittämään sen, että kumpikaan keskustelun osapuolista ei ole yksiselitteisen oikeassa, tarjoutuu parempi mahdollisuus keskittää molempien resurssit yhteisen ongelman ratkaisemiseksi.

Kun seuraavan kerran sorvataan uutta opetussuunnitelmaa peruskouluun, olisiko nuorille mahdollista opettaa perusasiat osajoukoista? Sen modernin ATK-opetuksen lisäksi.

Elämän spektri

(Booster 2/15)

Kun luin pääsykokeisiin, Galenos opetti: ”Kaunokirjallisuus on tehokas keino avata lukijalle elämän koko spektri.” Samalla sivulla puhuttiin humanismista ja muista asioista, joiden löytyminen lääkiksen pääsykoekirjasta hämmensi.

Kirjoituksissa menestyneelle, ylpeälle abiturientille lääketieteen piti olla ala, joka rakentuu biologiasta, kemiasta ja fysiikasta. Kyllähän näissä on spektriä jo riittämiin – jotain mistä saa luonnontieteellisen otteen. Miksi kaipaisin satuja tullakseni hyväksi lääkäriksi?

Olen silti aina pitänyt lukemisesta, ja kieltämättä Sinuhe egyptiläinen oli vaikuttava kirja. Kuten myös Supernaiivi ja Sivullinen olivat. Mutta kirjoja enemmän oppia elämän spektristä ovat antaneet ne potilaat, joita klinikassa olen päässyt tapaamaan.

Ihmiset hahmottavat elämäänsä tarinana – tavallaan hassua, ihan kuin maallisella vaelluksellamme olisi käsikirjoitettu juoni. On alku, juonenkäänteitä sekä henkilöhahmoja eri rooleissa. Toimintaamme ohjaa pyrkimys siihen, että eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti.

Myös potilaat kertovat tarinoita. Olin hiljattain harjoittelussa nuorisopsykiatrian suljetulla osastolla, ja tarinat olivat sen mukaisia. Kuulin siitä, miltä tuntuu katsoa itseään peilistä ja vihata näkemäänsä. Kuulin siitä, millaista on yrittää käydä koulua kun kotona odottaa helvetti.

Yritin samaistua nuorten kertomuksiin – se ei ollut helppoa. Koko elämäni on ollut melko onnellinen, ja traumatisoivia kokemuksia ei ole tielleni sattunut.

Uskon, että moni opiskelutoveri jakaa tunteen. Sillä tänne lääkikseen on tiivistynyt suuri hyväosaisten nuorten joukko. Monellakaan meistä ei ole samanlaisia kokemuksia kuin nuorisopsykiatrian potilailla. Olemme siksi etuoikeutettuja.

Sen vuoksi potilaiden kertomusten kuunteleminen on meille oleellisen tärkeää. Muuten on vaarana, että muodostamme todellisuudesta irrallisen kuplan.

Elämän pimeistä puolista irroittautuminen näkyy puheissa ja asenteissa. Joku sanoo, että elämässä menestyminen on vain itsestä kiinni. Ja että jokaisella on samat mahdollisuudet. Että kunhan vain yrittää tarpeeksi, jokainen voi olla ihan mitä vain itse haluaa.

No ei kyllä varmasti voi. Nämä ovat ehkä idioottimaisimpia mantroja, mihin korkeakoulutettu voi uskoa.

Onneksi lääkisläisinä voimme oppia, että kaikki on ratkaisevasti kiinni siitä, millaiset geenit vanhemmillamme sattuivat olemaan ja miten ne järjestyivät sanellen tulevaisuutemme edellytykset. Opimme ehkä myös, miten tärkeää on, millaisessa liemessä uimme äitimme kohdussa. Tutustuimmeko stressihormoneihin ja alkoholiin jo ennen syntymää? Entä jaksoiko perheemme rakastaa meitä?

On tietenkin kivaa ajatella, että kaikki elämämme saavutukset ovat omaa ansiotamme. Ehkä potilaiden tarinoiden kuunteleminen voi opettaa tarvittavaa nöyryyttä.

Silloin kun pärjäämme, pelaamme kohtalaisen hyvin niillä korteilla, mitkä sattuma on meille jakanut. Silloin on syytä olla ylpeän lisäksi kiitollinen.

Kilpavarustelun järjettömyydestä

(Booster 4/14)

Psykologi Max Bazerman Harvardin kauppakorkeakoulusta on tienannut tuhansia euroja huutokauppaamalla 20 dollarin seteleitä kurssiensa avausluennoilla. Tuottoisassa pelissä on kolme sääntöä:

• Suurin tarjous voittaa 20 dollaria.
• Jokaisen tarjouksen tulee olla vähintään dollarin isompi kuin edellinen.
• Voittajan lisäksi myös toiseksi korkeimman tarjoajan tulee maksaa tarjoamansa summa huutokaupan pitäjälle.

Voisi kuitella, että Harvardissa opiskelevat kauppatieteilijät eivät häviäisi rahaa näin yksinkertaisessa pelissä. Bazerman kuitenkin kertoo, että hän on aina vähintään saanut kaksi kymppiänsä takaisin, ja joskus jopa voittanut satoja dollareita kerralla.

Huutokaupan alkaessa muutamat opiskelijat osallistuvat huvikseen tietäen, että voivat lopettaa koska vain. Yleensä kokeimman tarjouksen ylittäessä 10 dollaria kaikki paitsi kaksi eniten tarjonnutta lopettavat tarjoamisen ja jäävät seuraamaan, miten kahden kilpailijan käy.

Kun korkein tarjous lähestyy 20 dollaria, kilpailijoille on jo kauan sitten kirkastunut, että Bazerman tulee voittamaan omansa takaisin korkojen kera. Pelin luonne on muuttunut: kaksi tarjoajaa eivät enää itse asiassa tavoittele voittamista, vaan häviämisen estämistä.  Kumpikaan ei halua olla se, joka maksaa parikymppiä saamatta mitään takaisin.

Psykologisesti mielenkiintoista on, kuinka kumpikin kilpailija kuvittelee toisen lopettavan typerän tarjouskilpailun ensimmäisenä. Silti yleensä vasta kun korkein tarjous on moninkertaisesti isompi kuin voittona ollut 20 dollaria, toinen kilpailijoista turhautuu ja lopettaa.

Häviämisen välttämisen on tutkimuksissa osoitettu olevan voimakkaampi toimintaa ohjaava voima kuin odotetun voiton tuoma motivaatio. Dollarihuutokaupan kaltaisten kilpavarustelutilanteiden lopputulos on, että kaikki pelaajat häviävät – toiset vain enemmän kuin toiset.

Kilpavarustelua tapahtuu valitettavasti paljon esimerkkiämme suuremmassa ja sitä kautta tappiollisemmassa mittakaavassa – kuten maanpuolustuksessa. Kenraali Gustav Hägglund maalaili viimeksi 21.8. Aamu-tv:ssä visoitaan tulevaisuuden Euroopan unionista vakavasti otettavana sotilasmahtina. Mehän emme halua hävitä Venäjälle.

Tiedämme, että puolustusvoimien ylläpitäminen on kallista. Ostetaan miljoonien eurojen laitteita, joita tuhannet nuoret kouluttautuvat käyttämään ollakseen parempia kuin kilpailijan joukot. En tiedä kumpi on suurempaa tuhlausta, miljoonat eurot vai henkilötyötunnit, jotka olisi voinut käyttä johonkin rakentavaan. Tämä on järjetön peli, joka on niin vakiintunut, että olemme unohtaneet sen järjettömyyden.

Psykologi Bazerman haluaa huutokauppaesimerkillän opettaa opiskelijoille neuvottelutaitoja. Rationaalisella neuvottelulla opiskelijat voisivat päätyä kierteen katkaisemiseen ja tarjotun voiton jakamiseen kompromissina, mikäli vastaava petollinen huutokauppa järjestettäisiin heille uudelleen.

Usein sanotaan, että kompromisseja tehdessä kukaan ei voita. Tilanne on silti parempi kuin se, että kaikki häviävät. Kompromissit vaativatkin ennen kaikkea toisen osapuolen näkemistä kumppanina kilpailijan sijasta. Se on kaikkea muuta kuin helppoa, erityisesti nyt, kun uutisvirtamme täytyy kriisiuutisista kriisiuutisten perään.

Hamna Shida ‘n’ Stuff

PeerCorps Trust Fund Medical Internship in Tanzania, June 2014

When we first arrived to the airport of Dar es Salaam, it was rainy and almost cold. But this was only the first unexpected incident in our 40-day-trip through Tanzania.

Back in the cold and dark Finland, Michael Wilson held a lecture for our medical class about trauma prevention in Seychelles. He also told that he works as an international coordinator for the PeerCorps Trust Fund, and if anyone is interested doing a practical internship in Tanzania, one should contact him. In the end there were four of us sitting with Michael, drinking tea, viewing pictures and planning a trip for next summer.

So we packed our stethoscopes, ECG-rulers (of course at that time we didn’t know that there wouldn’t be an ECG-machine in the hospital), got the vaccines and reserved flights to Dar es Salaam. Soon enough we found ourselves under mosquito nets in a budget hostel near Kariakoo.

We had one week time to get ourselves familiar with the culture before the actual internship would start. So we took a boat to Zanzibar and traveled around the island with a dalla dalla (local cozy minibus). In addition of getting burned in the endless paradise coasts of Zanzibar, we tried to pick up the basics of bonfire drumming and the Swahili-language. Luckily the locals were super-eager to teach us these skills. Some were even more eager to teach us their mother tongue, one of the hundreds of Tanzanian tribal languages. But naturally we had enough challenge with the national language, as well as the locals had with English. By the time we left the island, we were able to say nzuri when someone asked habari? And we really were doing well.

We had decided to do the three-week-internship in Nzega, a rural town in the northwest of Tanzania. Before getting too far out, we met Michael who had arranged for us an opportunity to get to see the Muhimbili University Hospital, the biggest hospital in the country. We found out that they were really pedantic about the procedures we could get to see, and for that we didn’t see too much. Nonetheless the highlight of the campus visit was a lecture about skin bleaching habits of local women (and men, to some extent). We were sad to hear that many women use the bleaching products regardless of the excessive damage to their skin and other organs. One woman that was interviewed afterwards said that she was obligated to continue bleaching, or her skin color would darken further. About this time we started to realize that white skin really makes you stand out in the crowd in this part of the world.

Mzungu was among the first words we learned in the streets of Nzega. The word is used to refer to someone with white skin and Western origin. And since the town wasn’t necessarily a tourist hot spot, we received lots of attention and enthusiastic shouting. At first we could not help but wonder, what would happen if someone shouted “hey black man from Africa” to an immigrant in Finland. But soon enough we found out that generally the locals didn’t mean to offend. Quite on the contrary – Nzega soon made us feel that we were warmly welcome.

We wanted to stay with local families during our internship. Michael had arranged everything beforehand with the community. So Marcus and I moved to one family, Eeva and Lotta moved to another. The first days with our family felt somewhat weird, because we had no common language. At the dinner table we ate in silence, always being very polite and saying asante when there was something to thank. We played ball with the four kids of the family, and they taught us to dance like they dance in their gospel home videos. We found out that you can actually go a long way without words.

Then it was time to get to it – we started our internship in the Nzega District Hospital. On the first day we met Dr. Amos, our friendly supervisor. With him we made a schedule for the next three weeks – we were especially interested in surgery, so we agreed that Dr. Amos would take us with him whenever he would operate. In each week we would be observing one of the hospital’s different wards.

In the maternity ward we saw how giving birth can be extremely painful – there was no epidural analgesia. Occasionally, when the delivery was prolonged, the mother was rushed to the operation theatre to have a Caesarean section. In other wards we learned the most common diseases of the area, and malaria was the number one diagnosis. In addition to learning patients’ clinical symptoms, the laboratory staff taught us how to spot the malaria parasite from blood smears. One day we went to the infectious diseases ward, where we prescribed meds for HIV and tuberculosis. Mostly we were observing, for we were still far from being fully qualified physicians.

Our internship-program wasn’t too strictly fixed. It was up to us when and where we would be working each day. Doctors didn’t always remember to find us when there was a ward round or something going on in the theatre, so we tried to be alert and many times waited considerable time for something to happen. But we had already internalized that one of the most important assets in Tanzania is the hamna shida -mindset.  I would translate it something like “come what may and chill, even if nothing comes”.

We had lots of free time. There was actually a pool on the community grounds, where we made sure to store up enough D-vitamin for next winter. We also had a chance to do a weekend safari trip. There we learned to appreciate the wonders of the wildlife. For example, that a zebra is a black-colored horse with white stripes, not a white-colored horse with black stripes.

I guess one essential thing regarding our medical training was to see what it really means to treat patients with low resources. This internship sure helps to see how valuable the ultrasound and the ECG are in diagnostics. Another thing was that around Tanzania it’s not as self-evident that western medicine is the way to go when you want to get better. Many people will rather go to see a witch doctor or treat themselves with traditional means. It is known that when people believe that they have received good treatment their condition will improve more compared to those who believe that their treatment has been bad, even though the objective treatment given would have been the same. The power of placebo is universal, and a good doctor will need good interaction skills anywhere in the world.

Goodbyes are seldom easy. In the end our house had started to feel like home, and our communication with the family had improved enormously. On the last day we cooked dinner together and danced through the night. We have stayed in touch with Dr. Amos via WhatsApp; he loves sending thrilling pictures.

We still had a week left before our flight back, so we did some traveling and souvenir shopping. And we happened to find an abandoned ghost hotel, but that’s out of context and another story.  

All this said, I would recommend this kind of trip to anyone who wants to get away from everyday routines and to immerse oneself in a different world. It’s not all different, though. Like in every place that humans dwell, here you’ll find misery, faith, love, envy and happiness. And all this you can experience without perfectly mastering Swahili. Hamna shida, go and see for yourself.

Tatu Kantonen

Tatu is a 22-year-old medical student from Finland. He soon found out that his name means ‘three’ in Swahili and is a common girl’s name in Tanzania. After countless conversations with locals about this subject he still feels like a man.

If you got interested, be in contact!

Mail: taskan (at) utu.fi

Twitter: @TatuKantonen

Syntynyt vapaaksi (Booster 3/2014)

Lähden parin viikon päästä Tansaniaan vapaaehtoistöihin. Valmistautuessani matkaan mieleen palaavat viime kesän muistot ja odotukset ennen kuin lähdin Kalkuttaan töihin.

Muistan halunneeni lähteä mahdollisimman avoimin mielin. Ajattelin, että haluan soluttautua mahdollisimman hyvin paikallisten joukkoon ja oppia elämään kuten he. Tekisin samaa työtä kuin he, söisin samaa ruokaa kuin he ja pukeutuisin kuten he. Ja ihonvärillä ei ole mitään väliä – olisin kuukauden tasa-arvoisessa asemassa intialaisten kanssa.

Pääsimme muiden vapaaehtoisten kanssa asumaan Kalkutan esikaupunkiin. Huomasin pian, että kaikki paikalliset tuijottavat meitä, jatkuvasti. Se oli ahdistavaa – mitä niin ihmeellistä meissä oli? Iltaisin kävimme usein hakemassa ruokaa läheisestä nuudelibaarista, jossa valtava nuudeliannos maksoi joitain senttejä.

Nuudelibaarissa oli töissä suunnilleen ikäiseni poika. Hänen isänsä näytti yleensä hapanta naamaa, mutta poika jaksoi aina hymyillä kun kuljimme ohi. Mielestäni se oli urhoollista: poika teki töitä kellon ympäri kuutena päivänä viikossa pienessä kopissa. Päivät eivät voineet erota toisistaan kovin paljoa, välillä ehkä myytiin enemmän kana- kuin kasvisnuudeleita.

Mietin, miksi elämämme on niin erilaista. Hän on varmaan fiksu kuten minä, hän on minun ikäiseni ja luultavasti vielä hieman paremman näköinen. 

Vaikka söimme eräs ilta samanlaisen nuudeliannoksen kadun varressa, emme olleet tasa-arvoisessa asemassa. Tajusin, että suurin ero on se, että minulla on koti Suomessa ja opiskelupaikka lääkiksessä. Minulla oli pääsylippu pois yltäkylläiseen elämään – hänen tulevaisuutensa oli sinetöity nuudelibaariin, jonka hänen isänsä oli perustanut. Ja varmaan hänkin pitää itseään onnellisena, ainakin niihin lapsiin verrattuna, jotka käpertyvät öisin kulkukoirien kanssa nukkumaan kauppakadun reunoilla. 

Saan opiskeluaikana valtiolta helppoa rahaa, ja valmistumisen jälkeen on odotettavissa, että palkkani on varsin hyvä. Raha tuo vapautta, se on selvä: miten muuten voisin matkustaa Intiaan tai Afrikkaan? Silti suurin rikkaus mikä minulla on, on oikeasti valinnan vapaus: olen saanut valita itselleni mieluisan ammatin, mukavan asunnon ja paikan missä elää. Kaiken lisäksi minulla on roppakaupalla aikaa, jolla voin tehdä mitä haluan.

Ja nyt kun asiaa ajattelee, ei ole mikään ihme, että vapaaehtoistyöntekijää tuijotetaan Intian kaduilla – se on heille ihme, että joku voi matkustaa ympäri maailmaa ja tehdä elämällään mitä haluaa. Enkä ole ihmeissäni, vaikka osaan katseista sekoittuisi ripaus kateutta tai pahansuopuutta. Onhan tämä epäoikeudenmukaista: syntymällä Suomeen sain lottovoiton, vaikka en koskaan lottoa.

Ehkä Tansanian reissu antaa jälleen uusia ajatuksia. Ainakin nyt ymmärrän, että paikalliseksi ei voi muuttua yhdessä yössä. Kaikella vapaudella on rajansa.