Syntynyt vapaaksi (Booster 3/2014)

Lähden parin viikon päästä Tansaniaan vapaaehtoistöihin. Valmistautuessani matkaan mieleen palaavat viime kesän muistot ja odotukset ennen kuin lähdin Kalkuttaan töihin.

Muistan halunneeni lähteä mahdollisimman avoimin mielin. Ajattelin, että haluan soluttautua mahdollisimman hyvin paikallisten joukkoon ja oppia elämään kuten he. Tekisin samaa työtä kuin he, söisin samaa ruokaa kuin he ja pukeutuisin kuten he. Ja ihonvärillä ei ole mitään väliä – olisin kuukauden tasa-arvoisessa asemassa intialaisten kanssa.

Pääsimme muiden vapaaehtoisten kanssa asumaan Kalkutan esikaupunkiin. Huomasin pian, että kaikki paikalliset tuijottavat meitä, jatkuvasti. Se oli ahdistavaa – mitä niin ihmeellistä meissä oli? Iltaisin kävimme usein hakemassa ruokaa läheisestä nuudelibaarista, jossa valtava nuudeliannos maksoi joitain senttejä.

Nuudelibaarissa oli töissä suunnilleen ikäiseni poika. Hänen isänsä näytti yleensä hapanta naamaa, mutta poika jaksoi aina hymyillä kun kuljimme ohi. Mielestäni se oli urhoollista: poika teki töitä kellon ympäri kuutena päivänä viikossa pienessä kopissa. Päivät eivät voineet erota toisistaan kovin paljoa, välillä ehkä myytiin enemmän kana- kuin kasvisnuudeleita.

Mietin, miksi elämämme on niin erilaista. Hän on varmaan fiksu kuten minä, hän on minun ikäiseni ja luultavasti vielä hieman paremman näköinen. 

Vaikka söimme eräs ilta samanlaisen nuudeliannoksen kadun varressa, emme olleet tasa-arvoisessa asemassa. Tajusin, että suurin ero on se, että minulla on koti Suomessa ja opiskelupaikka lääkiksessä. Minulla oli pääsylippu pois yltäkylläiseen elämään – hänen tulevaisuutensa oli sinetöity nuudelibaariin, jonka hänen isänsä oli perustanut. Ja varmaan hänkin pitää itseään onnellisena, ainakin niihin lapsiin verrattuna, jotka käpertyvät öisin kulkukoirien kanssa nukkumaan kauppakadun reunoilla. 

Saan opiskeluaikana valtiolta helppoa rahaa, ja valmistumisen jälkeen on odotettavissa, että palkkani on varsin hyvä. Raha tuo vapautta, se on selvä: miten muuten voisin matkustaa Intiaan tai Afrikkaan? Silti suurin rikkaus mikä minulla on, on oikeasti valinnan vapaus: olen saanut valita itselleni mieluisan ammatin, mukavan asunnon ja paikan missä elää. Kaiken lisäksi minulla on roppakaupalla aikaa, jolla voin tehdä mitä haluan.

Ja nyt kun asiaa ajattelee, ei ole mikään ihme, että vapaaehtoistyöntekijää tuijotetaan Intian kaduilla – se on heille ihme, että joku voi matkustaa ympäri maailmaa ja tehdä elämällään mitä haluaa. Enkä ole ihmeissäni, vaikka osaan katseista sekoittuisi ripaus kateutta tai pahansuopuutta. Onhan tämä epäoikeudenmukaista: syntymällä Suomeen sain lottovoiton, vaikka en koskaan lottoa.

Ehkä Tansanian reissu antaa jälleen uusia ajatuksia. Ainakin nyt ymmärrän, että paikalliseksi ei voi muuttua yhdessä yössä. Kaikella vapaudella on rajansa.