Mies eli laatikossa

Mies eli laatikossa.

Laatikko muodosti katon, seinät ja lattian.

Miehen elämässä ei ollut varsinaisesti mitään eriskummallista, lukuunottamatta hänen ajoittaisia pohdintojaan siitä, mitä laatikon ulkopuolella oli.

Olisiko lattian alla tähtitaivas? Saattoiko katon yläpuolella siljaita tulivuoria? Päästäisivätkö seinät kaatuessaan valtameren juoksemaan vapaana?

Mies tunsi olonsa turvalliseksi. Jokainen päivä vastasi edellistä, eikä huomisesta tarvinnut kantaa huolta. Ja jos laatikon ulkopuolella olisikin jotain kammottavaa tai jopa vaarallista, se pysyi poissa hänen maailmastaan.

Tästä huolimatta, kenties tilapäisessä hulluuden puuskassa, mies päätti kurkistaa laatikon ulkopuolelle. Hän ei oikeastaan ollut ensinkään varma, voisiko hän tehdä niin. Silti hän kurkisti ulos.

Mies halusi tietää vastauksen.

***

Aluksi kaikki oli pimeää. Hetken kuluttua mies näki ulkopuolelle.

Lattian alla oli samanlainen laatikko, missä hän eli. Katon yläpuolella sijaitsi myös laatikko. Niin ikään seinät päästivät miehen katsomaan oman laatikkonsa vastinetta.

Nopeasti mies ymmärsi tehneensä virheen ja toivoi, että hän voisi vain palata takaisin laatikkoonsa ja unohtaa koko lyhyen seikkailunsa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Mies suljettiin pieneen laatikkoon, jossa ei voinut seistä eikä maata.

***

Mies eli pienessä laatikossa.

Laatikon katto painoi hänen takaraivoaan, seinät raapivat hänen polvensa verille ja lattia pakotti hänet S-kirjaimen muotoiseksi.

Miehen elämässä ei varsinaisesti tapahtunut mitään eriskummallista, lukuunottamatta hänen ajoittaisia pohdintojaan siitä, oliko ison laatikon ulkopuolella todella sijainnut samanlaisia laatikoita kuin hänen vai ainoastaan peilejä.

Mies ei halunnut tietää vastausta.

Fibonacci

yhtäkkiä avasin kolmannen silmäni

enkä sen jälkeen halunnut

olla valossa

sokea

en silti nähnyt

vaikka aluksi yritin

aistinko ääntä vai jotain tuntematonta

minulta jäi varmasti huomaamatta auringon ensimmäinen parkaisu

ja mielenkiintoisia yksityiskohtia

en arvaile merkitystä

sen sijaan viimein

ymmärrän

sukellan peiliin

yö on kirkkaampi kuin koskaan

yhtäkkiä havahdun askeltesi kaikuun

Hullut päivät

Ostat harmittomia ja halpoja elokuvia esineiksi, koska uudessa hetivalmis-hyllyssäsi ei ole sisältöä enempää kuin elämässäsi.

Et halua katsoa vaatteesi valmistaneita lapsia silmiin, vaan juokset tavallistakin nopeammin kun järjestön lakana lankeaa eteesi.

Astut hypermarketin kappeliin hiljentymään, vain kuullaksesi kellosi viisarien värähtelyn ja muistaaksesi, kuinka kiire sinulla on.

Pidät mainosten iloisista ihmisistä, ne hymyilet sinulle, toisin kuin todelliset toisiinsa törmäilevät ihmiset kauppakeskuksen tai kotisi käytävillä.

Siirtelet hyllyä edestakaisin, kun puolisosi antautuu hierojakompleksin hyväiltäväksi ja lapsesi lentää pois 5D-dinosauruksella.

Televisio lupaa, että pääset pois taas huomenna.

"On vain yksi silmä."

Presidentivaalit lähestyvät, tässä tunnelmaan virittäytymiseksi:



Kiitokset lataamisesta Vekoification.

I

Olin iloisempi kuin kertaakaan aikaisemmin nähdessäni X:n. En ollut varma, halusinko halata häntä vain ainoastaan hymyillä. Vaivaantunut hijaisuus riippui kiusallisena. Koska olin aina ollut huono sosiaalisissa tilanteissa, nostin veitsen ja tein ensimmäisen viillon X:n olkavarteen.

Mitä viiltämiseen tulee, kuolleilla on puolellaan monia etuja eläviin verrattuna, ajattelin positiivisena. Kuolleet eivät pyristele vastaan, vaan antautuvat täydellisesti tottuneiden käsien vietäväksi. Niillä ei ole kiire minnekään. Niiden kanssa ei tarvitse huolehtia veriroiskeista. Yhteistyö ruumiideen kanssa olisi melkein täydellistä, jolleivat ne olisi jatkuvasti niin kirotun vaitonaisia.

”Seis. Tähtään sinua aseella. Nosta kädet ylös”, miesääni sanoi takaani.

En kyennyt täyttämään pyyntöä säikähdykseltäni, vaan vartaloni värähti sätkynukkemaisesti. Ennen kuin ehdin käsittää mitään, naisen huuto halkoi ilmaa kuin ruoska lihaa. Laukaus kajahti, ja poskelleni lässähti mätääntynyttä ruumismassaa. Pyörähdin ympäri. Yön ja tajuntani hämäryydestä huolimatta onnistuin tekemään seuraavat havainnot edessäni aukeavasta näkymästä:

Kaivamani kuopan reunalla oli kaksi hahmoa. Kiljuva nainen oli vetäytynyt kaksin kerroin, ja pitkä mies kumartui tämän puoleen. En tiennyt missä veitseni oli, ja tunsin oloni avuttomaksi kuin eläin ajettuna ansaan.

Sekunnissa ymmärsin, että he olivat poliiseja. Ajatukseni viiletti huimaa vauhtia, ja sisäinen optimistini uudestisyntyi: tämä oli harmittava takaisku, ei muuta. En kertoisi mitään. Saisin lähetteen kallonkutistajalle, ja minut todettaisiin syyntakeettomaksi. Nekrofiili tai tuonpuoleiseen kurkottava kuuhullu, ei väliä. X odottaisi minua minkä tahansa hoidon ajan, siitä saatoin olla varma. Tällaista uskollisuutta ei elävien maailma tunne.

***

Nainen nyyhkytti hiljaa. Kävelin edellä miehen pistoolin tökkiessä selkääni ja varoin kompastumasta mataliin hautakiviin. Viimein hautausmaa loppui, mutta kulkueemme jatkoi matkaa. En nähnyt missään poliisiautoa.