Oikeat ja väärät mielipiteet

(Booster 5/15)

Tällaisena pimeänä iltana tekee mieli sytyttää kynttilä, käpertyä peiton alle ja pohtia sitä, miksi ihmiset ovat niin vihaisia.

Syyskuun alussa Nyt-liite sulki kommenttiosionsa kahdeksi viikoksi. MTV alkoi niin ikään rajoittaa keskustelua sellaisista aihepiireistä kuin turvapaikka ja maahanmuutto. #Lahti poistettiin Instagramista. Keskustelu kansanvaelluksesta Eurooppaan oli jälleen muuttunut huuteluksi, jossa oli täysin luonnollista jaella tappouhkauksia niille, joilla on väärä mielipide.

Nettikeskustelu ja sen väkivaltaiset lieveilmiöt ovat vain jäävuoren huippu. Poliittinen kädenvääntö on juuri nyt täynnä huonoa keskustelua.

Opposition tehtävänä on kuulemma kritisoida hallitusta. Yhteisen istunnon ajan väännetään peistä siitä, kumpi on oikeassa; kumpi on voittaja ja kumpi häviäjä. Lopulta kaikkia kismittää, vetäydytään nuolemaan haavoja ja etsimään lisää sopivia todisteita omille, puolueen kivitauluun hakatuille dogmeille.

Nettikeskusteluissa käydään läpi sama näytös. Ilmeisesti silloin myös ajatellaan oman argumentin laadun paranevan, mikäli vastapuolta loukataan samalla mahdollisimman syvästi.

Edward de Bono pohtii ongelmaa kirjassaan I am Right, You are Wrong. Bono kirjoittaa keskustelukulttuurin kriisistä: sen sijaan, että rakennettaisiin parempaa ymmärrystä siitä miten asiat todella ovat, käytämme resurssimme siihen, että osoitamme vastapuolen olevan väärässä.

Hyvä keskutelu vaatii aktiivista ajattelua ja sen tajuamista, että asiat eivät usein ole jaettavissa kahteen kategoriaan. Musta ja valkoinen eivät riitä, edes viisikymmentä harmaan sävyä ei riitä. Ennen oman pään avaamista pitäisi vielä jaksaa käydä läpi tietoa monipuolisesti, siis muualtakin kuin parhaan kaverin jakamista blogilinkeistä.

Maahanmuutto ja sen seurannaisvaikutukset on valitettavan monimutkainen kokonaisuus käsitettäväksi. Siksi aivot yrittävät auttaa meitä selviytymään ja jaottelevat asioita yksinkertaisiin kategorioihin. Esimerkiksi asioihin, jotka ovat hyviä eivätkä pahoja, kauniita eivätkä rumia, oikeita eivätkä vääriä.

Hannu Lauerma sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että monimutkaisten ilmiöiden käsittely sujuisi paljon helpommin ja kenties tyynemmin, jos ihmiset opettelisivat ajattelemaan todennäköisyyksien, joukkojen ja osajoukkojen kautta. Niiden kahden kategorian sijaan.

Se, että osa maahanmuuttajista valittaa kouluruoasta, ei tee heistä kaikista elintasosurffareita. Se, että osa maahanmuuttajista pakenee sotaa, ei tarkoita että kaikki ovat raahautuneet tänne viimeisillä voimillaan maailman kurjimmista oloista.

Jos pystyy käsittämään sen, että kumpikaan keskustelun osapuolista ei ole yksiselitteisen oikeassa, tarjoutuu parempi mahdollisuus keskittää molempien resurssit yhteisen ongelman ratkaisemiseksi.

Kun seuraavan kerran sorvataan uutta opetussuunnitelmaa peruskouluun, olisiko nuorille mahdollista opettaa perusasiat osajoukoista? Sen modernin ATK-opetuksen lisäksi.

Elämän spektri

(Booster 2/15)

Kun luin pääsykokeisiin, Galenos opetti: ”Kaunokirjallisuus on tehokas keino avata lukijalle elämän koko spektri.” Samalla sivulla puhuttiin humanismista ja muista asioista, joiden löytyminen lääkiksen pääsykoekirjasta hämmensi.

Kirjoituksissa menestyneelle, ylpeälle abiturientille lääketieteen piti olla ala, joka rakentuu biologiasta, kemiasta ja fysiikasta. Kyllähän näissä on spektriä jo riittämiin – jotain mistä saa luonnontieteellisen otteen. Miksi kaipaisin satuja tullakseni hyväksi lääkäriksi?

Olen silti aina pitänyt lukemisesta, ja kieltämättä Sinuhe egyptiläinen oli vaikuttava kirja. Kuten myös Supernaiivi ja Sivullinen olivat. Mutta kirjoja enemmän oppia elämän spektristä ovat antaneet ne potilaat, joita klinikassa olen päässyt tapaamaan.

Ihmiset hahmottavat elämäänsä tarinana – tavallaan hassua, ihan kuin maallisella vaelluksellamme olisi käsikirjoitettu juoni. On alku, juonenkäänteitä sekä henkilöhahmoja eri rooleissa. Toimintaamme ohjaa pyrkimys siihen, että eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti.

Myös potilaat kertovat tarinoita. Olin hiljattain harjoittelussa nuorisopsykiatrian suljetulla osastolla, ja tarinat olivat sen mukaisia. Kuulin siitä, miltä tuntuu katsoa itseään peilistä ja vihata näkemäänsä. Kuulin siitä, millaista on yrittää käydä koulua kun kotona odottaa helvetti.

Yritin samaistua nuorten kertomuksiin – se ei ollut helppoa. Koko elämäni on ollut melko onnellinen, ja traumatisoivia kokemuksia ei ole tielleni sattunut.

Uskon, että moni opiskelutoveri jakaa tunteen. Sillä tänne lääkikseen on tiivistynyt suuri hyväosaisten nuorten joukko. Monellakaan meistä ei ole samanlaisia kokemuksia kuin nuorisopsykiatrian potilailla. Olemme siksi etuoikeutettuja.

Sen vuoksi potilaiden kertomusten kuunteleminen on meille oleellisen tärkeää. Muuten on vaarana, että muodostamme todellisuudesta irrallisen kuplan.

Elämän pimeistä puolista irroittautuminen näkyy puheissa ja asenteissa. Joku sanoo, että elämässä menestyminen on vain itsestä kiinni. Ja että jokaisella on samat mahdollisuudet. Että kunhan vain yrittää tarpeeksi, jokainen voi olla ihan mitä vain itse haluaa.

No ei kyllä varmasti voi. Nämä ovat ehkä idioottimaisimpia mantroja, mihin korkeakoulutettu voi uskoa.

Onneksi lääkisläisinä voimme oppia, että kaikki on ratkaisevasti kiinni siitä, millaiset geenit vanhemmillamme sattuivat olemaan ja miten ne järjestyivät sanellen tulevaisuutemme edellytykset. Opimme ehkä myös, miten tärkeää on, millaisessa liemessä uimme äitimme kohdussa. Tutustuimmeko stressihormoneihin ja alkoholiin jo ennen syntymää? Entä jaksoiko perheemme rakastaa meitä?

On tietenkin kivaa ajatella, että kaikki elämämme saavutukset ovat omaa ansiotamme. Ehkä potilaiden tarinoiden kuunteleminen voi opettaa tarvittavaa nöyryyttä.

Silloin kun pärjäämme, pelaamme kohtalaisen hyvin niillä korteilla, mitkä sattuma on meille jakanut. Silloin on syytä olla ylpeän lisäksi kiitollinen.