Kirjeestä ystävälle 22.4.2012

--

Evoluutioteoria. Niin kuin olemme todenneet, sillä pystyy selitämään hyvin monet elämän mekanismit lajien kehittymisestä talouteen.

Evolutiivinen järjestelmä on rakenteeltaan kilpailullinen. Vain ominaisuuksiltaan parhaat saavat siirtää perintönsä jälkipolville. Olento saa oikeutuksen jälkeläistensä olemassaololle olemalla tarpeeksi hyvä, parempi kuin muut.

Taloudesta on jo paasattu paljon, haluan keskittyä ihmisten välisiin suhteisiin. Nykymaailmassa ”evoluutiovaluuttaa” eivät ole enää automaattisesti parhaat fyysiset valmiudet vaan status. Status voi koostua monista osatekijöistä: raha, valta, erityisosaaminen (esim. bassonsoittotaito tai taiteellinen kyvykkyys), ulkonäkö jne. Ihmiset pyrkivät olemaan ainakin jollain (mieluiten useammallakin) elämänalueella parempia kuin heidän sosiaalisen verkostonsa jäsenet. Miksikö? Joku voisi väittää, että saadakseen parhaan parittelukumppanin. Onko toimintamme perimmäinen kannustin aina tehdä vaikutus häneen?

Jos toimintamme pohjaa eläimellisille tarpeillemme ja evoluutioteorian kilpailuperiaate vaikuttaa kaikilla elämänalueillamme, missä on humanismin paikka? Onko pyytteetöntä altruismia olemassa, ajattelemmeko joka tilanteessa vain itseämme ja seksiä?

Inhimilliset reaktiot ovat toivon pilkahdus (muuten olisimme kaikki psykopaatteja). Suurin osa meistä samaistuu toisiin ihmisiin ja kykenee empatiaan.

Kysynkin nyt: voiko ihminen ylittää alkukantaiset viettinsä ja aidosti rakentaa maailmaa muidenkin kannalta hyväksi? Mikä siihen motivoi, empatia? Ylittääkö toisen samaistuminen oman elämän tärkeyden ja kilpailuvietin? Voimmeko luopua evolutiivisesta kilpailun universaalista kulttuurista? Tämä mekanismi tuntuu ylivoimaisen ja murskaavan rakenteelliselta.  Onko siitä luopumisen pohtiminen realistista? Pysähtyykö tällöin kehitys? Onko kehitys itseisarvo tai moraalisesti oikein?

--

 22.9.2012

Monelle oman itsensä kannalta paras elämä on luonteeltaan empaattinen. En siis ole enää niin huolissani puhtaan altruismin olemassaolosta, oikeastaan olen melko varma, ettei sellaista ole. Mutta se ei vähennä toisiin ihmisiin samaistumisen ja siitä seuraavien tekojen moraalista arvoa.

Empaattisen kehän laajentaminen

Mainio video tribalismin ylittämisestä empatian avulla.

Booster 1/2012:

Kiekkokansamme kohtalo

Tervetuloa kovaan maailmaan, jossa sota on politiikkaa ja poikittainen maila pelinrakentamista.

Suomen vapaa kansa saavutti suurimman voittonsa sitten talvisodan lunastaessaan jääkiekon maailmanmestaruuden  viime vuonna. Kauan oli odotettu tällaista suomalaiset yhdistävää riemua. Eikö kohmeinen juoppokin jo huudahda ojansa pohjalta, täynnä elämää: ”minä olen maailmanmestari!”

Olen silti huolissani. En tiedä missä vaiheessa rehellinen voimien mittelö jääkiekkokaukalossa muuttui suurin piirtein rikolliseksi toiminnaksi, mutta viime syksyn älämölöstä päätellen niin on joka tapauksessa tapahtunut. Tiedotusvälineitä pommittavat ääri-liberaalit hippipoliitikot ovat lopultakin onnistuneet sumentamaan terveen järjen.

Toivon kuitenkin jokaisen täyspäisen kansalaisen ymmärtävän, ettei sen paremmin ihmisiä kuin puitakaan halailemalla voiteta mitään. Päinvastoin: jos emme ole parempia kuin toiset työntekijät, toiset sotilaat ja toiset pelaajat, putoamme ja jäämme jalkoihin. Elämä on jatkuvaa play offia, vailla erätaukoja. Siispä esittelen seuraavaksi muutamia parannusehdotuksia, joilla vahvistetaan jääkiekkokulttuuriamme ja sen myötä koko kansakuntamme selkärankaa.

Jääkiekkojunioreitamme valmentamaan on pikimmiten pestattava ammatitason nyrkkeilijä, joka opettaa nuorille, ettei elämässä tai varsinkaan kaukalossa pyydellä anteeksi. Muuten saa turpaansa. Taisteluvalmennus parantaa myös merkittävästi valmiutta penkkiurheiluun sekä humalaiseen jälkipuintiin. Nämä kansallislajit ovat nuorison keskuudessa jopa mailamittelöäkin suuremmassa suosiossa.

Ilmeisesti Venäjän kiekkojunnujen taktiseen johtoryhmään kuuluu jo huippunyrkkeilijän lisäksi taekwondon, potkunyrkkeilyn sekä vapaapainin ammattilainen. Määrärahoja lapsipelaajasotilaiden kouluttamiseen ohjataan jo 50 000 jeniä  päivässä. Tämä muodostaa merkittävä uhan Suomen maailmanmestaruudelle. Jääkiekkoliiton komentajalle on siis ehdottomasti annettava lisää valtaa ja mahdollisuuksia palauttaa ykkösketjun puolustus tämän ajan tasolle.

Kyetäksemme taistelemaan ulkovaltojen joukkueita vastaan meidän on lisäksi määrätietoisesti alasajettava peliä kahlitsevaa säännöstöä. Ainoana sallittuna kontaktimuotona taklaus jättää paljon arvailujen varaan, ja pakottaa pelaajat selvittämään todellisen kaukalon kuninkaan vasta pelin jälkeen. Hurmeinen taisto tulisi käydä pukuhuoneen sijasta jäällä: näin yleisölle tajoutuu mahdollisuus kannustaa poikaansa ja valmentajille tapa löytää joukkueidensa eliitit tositilannetta varten. Säännöt eivat saa hyydyttää pelin todellista luonnetta – miehen on saatava olla eläin kylpien veressä ja hiessä, sisällispeleissäkin.

Myös meidän lääketieteen opiskelijoiden tulee tehdä voitavamme suomalaisen jääkiekkoilun tilanteen parantamiseksi. Tulemme olemaan usein nuorison kanssa tekemisissä neuvolassa ja terveyskeskuksissa, nuorten urheilulääkäreistä ja lastenlääkäreistä puhumattakaan. Meillä on siten edellytykset olla mukana kasvattamassa urheilijoita, joiden oikeaa suoraa ja tappajan katsetta ei kiekkokonfliktien veteraanien kuten Liivikin tai Luttisen tarvitse hävetä. Olennaista on totuttaa lapsi siihen, että ilman väkivaltaista käytöstä ei yksinkertaisesti pärjää. Aggressiobehaviorismin soveltaminen neuvolassa voi tarkoittaa esimerkiksi lelun viemistä ja murskaamista jalan alla. Vanhempien lasten kanssa hyvä lähetymistapa on ärsytyskeskuksen stimulointi verbaalisesti tai yli-ironisilla teksteillä.

Joutavoinen